Vähemmän natsijahtia, enemmän juttuja konkreettisesta rasismista

Niin sanotussa kesän 2023 suuressa natsijahdissa useat toimittajat ovat jatkuvasti kirjoittaneet rasismista tavalla, joka näyttää politikoinnilta journalismin varjolla.

Toimittajat ovat suoltaneet lukemattomia juttuja, joissa toitotetaan sitä miten rasistinen maa Suomi on, ollaan huolissaan rasismista Suomessa, tai vaaditaan vaikkapa perussuomalaisia puolueena irtisanoutumaan rasismista.

Todellista journalismia olisi kaivaa esille konkreettisia esimerkkejä siitä, mistä julistavat niin kovaa huolta, eli siitä, miten tämä rasismi käytännössä ja konkreettisesti Suomessa ilmenee. Näitä esimerkkejä jutuissa ei kuitenkaan ole näkynyt.

Ja näillä puuttumaan jääneillä esimerkeillä en nyt tarkoita mitään yksityishenkilöiden välisiä keskusteluita tai viestejä. Tarkoitan esimerkkejä siitä, miten jonkun ihmisryhmän oikeudet ja yhdenvertaisuus lain ja viranomaisten edessä, tai vaikka koulutuksessa ja työelämässä, eivät muka toteudu Suomessa.

Suomi ei muutu maana rasistiseksi pelkästään joidenkin yksityishenkilöiden keskinäisellä rasistisella läpänheitolla.

Nyt kerrotaan ylhäältä käsin kansalaisille, että miten joku asia on, ja mikä on oikein ja mikä väärin. Vahditaan kansalaisia, kansalaisten puhdasoppisuutta.

Aivan oma lukunsa ovat nämä leimaavat vaatimukset rasismista irtisanoutumiseen. Kenen tahansa tahon Irtisanoutuminen jostakin sisältää aina ajatuksen, että tämä taho tunnustaa aiemmin syyllistyneensä kyseiseen asiaan ja nyt katuu sitä – osoittaen juuri irtisanoutumisellaan tätä katumustaan. Eihän irtisanoutumisessa jostakin olisi mitään loogista tolkkua, ellei asianomaisella taholla olisi ollut aiemmin yhteys siihen. Näin ollen jo pelkkä vaatimus irtisanoutumiseen on tahoa tosiasiassa leimaava.

Toimittajilta puuttuu varsinainen konkretia rasismin ilmenemisestä, mutta kuitenkin vaaditaan jopa kokonaista puoluetta, jota on äänestänyt 620 000 äänestäjää kansalaista, irtisanoutumaan rasismista.

Tällaisesta toiminnasta tulee kovasti mieleen jopa Kiinan kulttuurivallankumouksen itsekritiikkisessiot. Kulttuurivallankumouksessa yksi kommunistien keskeisistä metodeista vastustajien (vastavallankumouksellisten) alistamiseen ja syrjäyttämiseen, oli vastustajien pakottaminen julkisiin itsekritiikkisessioihin ja katumukseen aiemmasta toiminnastaan – käytännössä tunnustamaan julkisesti asioita, joihin he todellisuudessa eivät olleet syyllistyneet.

Huomionarvoinen on myös Ylen hiljattain tilaama ja uutisoima (25.7.) kysely, jossa ihmisiltä puoluekannoittain kysyttiin, suhtaudutaanko Suomessa tarpeeksi vakavasti rasismiin. Tässä kyselyssä esimerkiksi Vasemmistoliiton kannattajista 86 prosenttia oli sitä mieltä, että rasismiin ei suhtauduta tarpeeksi vakavasti. Perussuomalaisten keskuudessa sama luku oli 2 prosenttia.

Tällaisessakin kyselyssä on ladattuna varsin painostava oletus, että vastaajalla on ikään kuin velvollisuus olla huolissaan rasismista Suomessa, tai muuten kyseinen vastaaja on huono ihminen tai natsi. Vastaaja sitten sen mukaisesti ottaa tosiasiassa kantaa rasismin tuomittavuuteen, ei niinkään ilmenemiseen Suomessa.

Mutta jos kyselyn vastaaja ei vain kykene havaitsemaan rasismia Suomessa, kuten eivät toimittajatkaan näytä kykenevän siitä raportoimaan, niin onko silloin kohtuullista vaatia olemaan huolissaan sen olemassaolosta Suomessa?

Harri Salonen

Kirjoittaja on Heinolan kaupunginvaltuutettu (ps.)